Neuvola nro. 2

Eilen siis aamulla mentiin mieheni kanssa sinne kovasti odottamaani neuvolaan. Alkuun mittailtiin verenpaineet, jotka vastasivatkin lähes samoja kuin edeliselläkin kerralla. Ja sitten paino... Itselläni kun on ollut hirmu turvonnut olo nyt parin viikon ajan niin olin aivan varma että paino olisi noussut liikaakin. Omaa elopainoahan minulla on jo valmiiksi hiukankin liikaa. Neuvola vaa'alle hypättyäni jäin itsekkin tuijottamaan vaakaa epäuskoisena. Minulta on kuluneen kuuden viikon aikana tippunut paino -1,5kg! Hirmu hyvä asia kyllä. Mietin vaan että kuinka tuo on edes päässyt tippumaan kun alkuunhan jouduin syömään lähes koko ajan koska muuten pahaolo meinasi yllättää.
Kaikkien virtsa- ja verikokeiden tulokset olivat normaalit. On varmaan ensimmäinen kerta elämässäni kun kaikki oli näin mallillaan ja mistään ei tullut huonoa tulosta! Raskaus kai saa ihmeitä aikaan!

"Kuunneltaisiinko seuraavaksi sydänäänet?" terveydenhoitajaksi tähtäävä opiskelija kysyi. Tätähän olin koko neuvolalta odottanut enemmän kuin mitään ja samaan aikaan pelännyt kuollakseni että mitä jos siellä ei kuulukkaan mitään. Kauhun ja ilon sekaisena menin makaamaan siihen pöydälle ja opiskelija truuttasi kylmää geeliä siihen "kapulaan" ja iski sen mahan päälle (vai pitäisiköhän asia ennemminkin ilmaista että taidettiin olla melkein alapään puolella enemmän.) Varmaan viisi minuuttia opiskelija pyöritteli ja paineli laitteella mahaani ja mitään ei kuulunut. Tunsin jo kuinka kyyneleet meinasivat tulla silmänkulmiin, koska pelkäsin niin paljon että noin käy, Juuri kun olin luopumassa toivosta koko raskauden suhteen alkoin pienen pieni jumputus kuulua. Helpotus sai silmät hieman kostumaan. Siellä se pieni sydän sykki 145 kertaa minuutissa. Ne pienetkin äänet saivat aikaan hirmuisen rakkauden tunteen!

Neuvolasta autoon päästyämme Juha kysyi minulta "kerkesitkö jo säikähtää kun mitään ei aluksi kuulunut?". TODELLAKIN! Kyllä Juha minut tuntee sen verran hyvin jo että tietää koska olotilani menee paniikin puolelle.
Noh, nyt alkaakin pitkä odotus jakso, koska marraskuun aikana ei ole mitään käyntejä missään raskauteen liittyen. Seuraavan kerran meillä on lääkärin ultra 1.12. ja rakenne ultra 18.12. Neuvolaan mennään seuraavan kerran vasta ensivuoden puolella eli 7.1,2015.

...Odottavan aika on pitkä...

rv 13+6

Meillä siis oli se sokerirasitustesti viime viikon tiistaina. Äitini lähti mukaan sairaalalle seurakseni, koska ajattelin että hänestä on sentään minulle seuraa sen kuluvan kahden tunnin aikana, koska sairaalalta ei siis saanut poistua koko sinä aikana. Ensin otettiin lähtöarvo verikoe, jonka jälkeen piti juoda 250ml ylimakeaa vadelman makuista litkua. Sitten vain istuttiin ja odoteltiin ensimmäinen tunti. Sain itselleni sellaisen kellon joka piippasi sitten tunnin kuluttua. Sitten mentiin ottamaan uusi verikoe. Ja taas odoteltiin tunti. Kolmatta verikoetta ottaessa suonestani ei sitten päättänytkään tulla verta, joten joutuivat pistämään toiseenkin taipeeseen kertaalleen. Muistoksi reissusta sain mojovan mustelman kyynertaipeeseeni pistoksista johtuen.

Jotenkin olin aivan varma että sokerirasitus arvoissani on jotain häikkää, koska olenhan aina ollut tälläinen "herkkuperse" eli kyllä maistuu vähän liikaakin kaikki hyvä. Soitin sitten vasta seuraavana päivänä tuloksia, koska en enää samana päivänä jaksanut käydä niitä kyselemään. Lähtöarvoni taisi olla jotain 4,3 mmol/l ja seuraava arvo muistaakeni jotakin 6,0 mmol/l, joka siis lääkärin mukaan on ihan normaali hyvä arvo. Itsehän en noista arvoista tiennyt mitään ennen kuin lääkäri hieman selosti minulle. Hyvä uutinen siis on että sokeriarvot on normaalit ja huono uutinen sitten onkin että koska tulokseni oli normaali joudun menemään uuteen sokerirasituskokeeseen rv 24-28 välillä.

Huomenna sitten olisikin kauan odotettu neuvola, jossa saadaan kuulla pienen sydänäänet. Toivottavasti. Olen taas jokseenkin epävarma koko raskaudesta. Vaikka viikkoja tällä hetkellä onkin jo 13+6, niin en tiedä kyllä koska tähän raskauteen osaisi alkaa luottamaan. Olisi niin kauhean kiva ruveta hyvissä ajoin ostelemaan kaikkia tarvikkeita tulokasta varten, jotta saisi hieman jaettua rahallisesti fiksuihin eriin noita hankintoja. Mutta ääni pään sisällä kehottaa vielä malttamaan mieleni. Olen miettinyt että jos vaikka rakenneultran jälkeen uskaltaisi sitten ruveta ostamaan kaikkia isompia hankintoja kuten vaunut, turvakaukalo, pinnasänky jne...

Oma oloni on ollut edelleenkin suhteellisen normaali, mutta väsynyt. Alavatsa taitaa olla hieman pyöristynyt tai ainakin turvoksissa. Alavatsaa on muutamaan otteeseen kiristänyt kipeästikkin, mutta kuulemma ihan normaaleja kasvukipuja. Rinnat on kyllä aika varmasti kasvaneet hiukan koska normaalisti käyttämäni urheilurintaliivit tuntuvat jokseenkin ahtailta. Itse on todella vaikea huomata muutoksia, varsinkaan näin "pieniä". Eniten kaipaisin kohtalotovereita jakamaan kanssani raskausaikaa. Toisia joilta saisi tukea ja vastauksia mieltä painaviin tuntemuksiin, kysymyksiin ja kehon muutoksiin.

Laiskaksi heittäytynyt bloggaaja!

Ei ole nyt oikein tuntunut jäävän aikaa kirjoittamiselle vai pitäisikö sanoa että silloin kun on ollut aikaa niin en vain yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa mitään! Väsymystä on ollut jonkin verran ilmassa.

Eli palataanpa alkuun. Meillä siis tosiaan oli se np-ultra silloin 10.10. Meinasin aamulla kuolla jännitykseen, koska olin aivan varma ettei siellä tälläkään kertaa ole minkäänlaista elämää. Itkuksihan se homma sitten muuttui, mutta onneksi onnenkyyneliksi! Kätilö kertoi minulle vahvan sykkeen näkyvän, kaikkien raajojen olevan paikoillaan ja niskaturvotuskin oli vain 0,88mm eli kuulemma ihan normaali. Meidän pieni "toukka" oli saanut pituutta jo 49,8mm. Vastasi neljää päivää suurempaa kuin piti olla, mutta laskettua-aikaa ei lähdetty sen perustella muuttamaan eli laskettuaika on edelleen 30.4.2015.

Meidän "toukka" rv 11+1 (vastasi viikkoja 11+5)

Ultran jälkeen olen nyt kertonut mummolleni uutiset, joka toivoi että tällä kertaa kaikki menisi niin kuin pitääkin. Mummo alkoi jo suunnittelemaan että pitää villapukua käydä pienelle neulomaan ja jos hän vain jaksaa niin voisi kuulemma tehdä meille oman kehdon! Käskin mummoa kumminkin ottamaan rauhallisesti ja tekemään vain sen minkä jaksaa. Mummolla on näes verenpaineet heitelleet hiukan.


Tällä hetkellä odotan kovasti seuraavaa neuvolaa, joka on 30.10. koska siellä saadaan kuulemma kuulla ensimmäistä kertaa pienen sydänäänet! Raskauteni on ilmeisesti sujunut hyvin, koska ei minulla ole ollut juuri lainkaan pahaa oloakaan ja muutenkin olo vähän turhankin normaali. Riskiviikotkin pitäisi olla jo takana päin. Tänään siis rv 12+2. Jotenkin silti en uskalla vielä innostua asiasta hirveesti, koska olen kuullut niin paljon juttuja joissa on kuollut pieni kohtuun jopa viikoilla 36+! Meillä on seuraava ultra vasta 18.12. joten olen miettinyt että pitäisikö minun varata nyt ultraa yksityiseltä vaikka tuohon marraskuun puoleen väliin suunnilleen. Toisihan se taas ainakin hetkeksi pientä mielenrauhaa. Ehkä sitä uskaltaisi sitten jo ruveta ostamaan joitakin tavaroita pienelle tulokkaalle. Itselleni kävin tuossa noin viikko sitten ostamassa parit äitiyshousut, koska pelkään joku aamu herääväni niin ettei yhdetkään omat housut mahdukkaan enää jalkaan.
Ainiin, minulla on nyt tulevana tiistaina se sokerirasitus testi. Toivottavasti kaikki olisi silläkin saralla ihan hyvin.

Tänään rakas ystäväni tulee Oulusta tänne asti viettämään syyslomaa! Häntä on ollutkin jo ihan kamala ikävä! Huomenna minulla on vielä aamuvuoro, niin sen jälkeen onneksi pääsen rutistamaan ystäväni ihan ruttuun! Enkä taidakaan laskea enää ystävästäni irti ollenkaan! ;)

Koitan nyt muistaa/jaksaa taas kirjoitella tänne hieman ahkerampaa!

Pitkästä aikaa.

Noniin, tässähän on aikaa hieman kerennyt vierähtämään viime kirjoituksesta kaiken maailman ohjelman vuoksi. Ensin täällä oli minun serkkuni pääkaupunki seudulta ja sitten heti perään eräs tuttavani tuli meille ensimmäistä kertaa kyläilemään -hänkin pidemmän matkan päästä.

Meillähän oli Juhan kanssa se ensimmäinen neuvola silloin viime maanantaina ja saatiin sieltä hirmu paljon taas lippusia ja lappusia täytettäväksi ja luettavaksi. Minusta neuvola käynti tuntui jokseenkin turhalta koska olimme jo edellisen raskauden aikana käyneet ensimmäisessä neuvolassa niin tiesin ettei siellä varmistu minulle kumminkaa se asia että onko kaikki pikku toukalla hyvin. Olen ollut todella epäluuloinen koko raskauden ajan. Pelkään hirveästi että kun me mennään sinne np-ultraan 10.10. niin sieltä kohdusta löytyykin taas vain kuollut alkio joka ei vastaa edes viikkoja.
Tällä hetkellä raskausviikkoja pitäisi olla 9+2. Inhottaa kun ainoat oireeni ovat nännien arkuus ja väsynyt olotila. Ja valkovuotoa tuntuu tulevan niin paljon että välillä töissäkin pitää käydä vessassa tarkistamassa että onhan edelleen kyse valkovuodosta eikä vaan menkat ole alkaneet. Toivoisin mieluummin että olisi sitten vaikka kunnolla pahaolo niin tietäisi varmasti kaiken olevan ok.

Työkaverini koitti myydä jo minulle rattaita ja toinen liivinsuojia jo valmiiksi kun niitä kumminkin tarvitsee. Tokaisin molemmille vain että meille ei osteta yhtään mitään vielä pitkään aikaan. En vain uskalla luottaa siihen että kaikki olisi tällä kerralla hyvin. Vasta seuraavan ultran jälkeen pystyn kai edes hiukan ottamaan rennommin. Vai pystynkö?

Varhaisultra 6+4

Eilen meillä oli se varhaisultra. Menin sinne aivan hirveässä paniikissa ja ajatellen kaikkein pahinta. Juha koitti minulle monta kertaa sanoa että älä nyt maalaile piruja seinille ennenaikaisesti. Mutta oli jotenkin vaikea odottaa mitään positiivista kun silloin viime kerralla kun olin raskaana niin sain juurikin ultrassa tietää että raskaus oli päättynyt keskeytyneeseen keskenmenoon.

"Toukka" 6+4 / 6+5

Tällä kertaa kumminkin sain hyviä uutisia. Meidän pienellä "toukalla" sykki siellä pienen pieni sydän! Ja vastasi kuulema viikkoja hyvin. Voi että miten ihanaa <3 En olisi ikinä uskonut miten hyvältä tuo voikaan tuntua. Vaikkakaan eihän vieläkään mikään ole varmaa. Vielä pitäisi sellaiset vajaa kuusi viikkoa jaksaa odotella kaikessa rauhassa ja pienessä pelossa. Mutta se pieni sydämen syke antoi voimia jaksaa taas hiukan eteenpäin. Koitin lääkäriltä udella olisiko minun mahdollista päästä uuteen ultraan vielä ennen np-ultraa, mutta kuulemma ei ole. Saanhan minä tietysti yksityiselle mennä jos tahdon mutta se on tietääkseni suhteellisen kallista touhua...

Nyt saa sellaset pari viikkoa odotella ennen neuvolaa. Kuinkakohan jaksan odottaa niin pitkän ajan?

Liian varhain(ko)?

Pahoja tapoja minulla on paljonkin. Yksi niistä monista on se että minun on pakko päästä lukemaan kaikkea mahdollista mieltäni kalvavaa asiaa internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja tällä kertaa se mieltäni kalvava on kaikki mikä vähänkin liittyy raskauteen ja sen kehitykseen. Muutenhan siinä ei olisikaan mitään pahaa, mutta lähes joka kerta onnistun löytämään sieltä jotain sellasta mikä saa minut kauhistelemaan kaikkea raskauteen liittyvää tai liittymätöntä uhkaa, vaaraa tai oiretta.

Olen koko ajan ollut todella innoissani siitä että se varhaisultra on jo maanantaina. Ei tarvitse odottaa enää mitään ikuisuutta. MUTTA NYT... Eksyin lukemaan netistä kaikkien vanhoja kirjoituksia varhaisultrasta viikoilta 6+4 ja huomasin että monella ei ollut vielä tuossa vaiheessa edes näkynyt sydämmen sykettä! Voiko se olla ettei sykettä näykkään vielä? Siitäkös se pelko sitten alkaakin jos sykettä ei näy, koska pelkään ettei siellä sitten olekkaan eloa, vaikka se olisikin vain liian varhaisen ultran syytä. Sen jälkeen vaikka saisinkin uuden ultran niin joudun siihen uuteen ultraan asti ajattelemaan pääni sisällä sitä että alkaako se pieni sydän edes sykkimään sinä aikana ollenkaan vai onko vatsassani taas vain kuollut alkio. Osaisiko kukaan kertoa omia kokemuksiaan minulle että missä vaiheessa teillä on syke näkynyt varhaisultrassa ja onko edes mahdollista että se vielä silloin maanantaina edes näkyy?

rv 6+0

Puolessa välissä ensimmäistä kolmannesta ja vielä toinen mokoma jälellä tätä kamalaa pelkotilaa. Kauheesti toivon että ne kuusi viikkoa menisi todella nopeasti, että saisi edes jotain hieman varmempaa. Vaikka eihän se välttämättä silloinkaan ole vielä täysin varmaa että lapsi syntyy terveenä ja ennen kaikkea elossa.
Toivottavasti se maanantainen varhaisultra saa pikkusen mielen rauhoittumaan. Vaikka maanantaihin on vain neljä päivää niin sekin tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Se että viimeeksi ultrassa meille on todettu keskeytynyt keskenmeno ei yhtään ainekaan helpota tätä pelkotilaa jo sinne menemisen tähden. Niin paljon kun tätä lasta on toivottu ja odotettu. Nyt on kulunut kolme vuotta ja neljä kuukautta kun olen jättänyt pillerit pois. Se on pitkä aika se - ainakin minulle.

Eilen illalla nukkumaan mennessä nännit oli todella kipeät/arat. Joka on minusta ihana asia, koska silloin tuntuu kuin olisi joku lupaus siitä että kaikki on tällä hetkellä ainakin kunnossa. Mutta tänä aamuna ei rinnat tuntuneet yhtään kipeiltä ja paniikki alkoi jo nousta. Ravasin jo vessassakin moneen kertaan tarkistamassa ettei vain mitään vuotoa ole tullut, Muutama tunti tuon jälkeen tuntui nännit taas aroilta ja pystyin hetkeksi edes rentoutumaan.

Miksei koulussa opeteta että nainen pelkää kaikkea raskausaikana?!

Tällä hetkellä olen kertonut tästä raskaudesta vain muutamalle sukulaiselleni ja parille kaverille. Ja siihen se saakin jäädä seuraavaksi kuudeksi viikoksi. Ehkä jopa seitsemäksi. Olen sen tyypin ihminen että minun pitää saada puhua tästä kaikesta jollekkin toiselle. Vaikka toinen ei osaisi sanoa juuta eikä jaata asian eteen. Ja toki tämä kirjoittaminen auttaa edes vähän kun saa asiansa sanalliseen muotoon edes jotenkin. Terapiaksihan ne ammatti ihmiset kai tätäkin kutsuvat. Päivä kerrallaan se on vain elettävä ja opittava käsittelemään kaikenlaisia pelkotiloja mitä tämä raskaus saakaan minussa aikaan!

Viikonloppu

Kyllä oli mukava viikonloppu mökillä. Nyt on tullu saunottuu ja grillattuu ja meidän koirakin (Luca) on saanut juosta ihan niin paljon kun vaan jaksaa. Meidän tuttava pariskuntakin viihtyi mökillä ajateltua pidempään ja hyvä niin. Kyllä oli kiva kun oli seuraa! Muu porukka maisteli hieman alkoholia kuka missäkin muodossa ja minä maistelin vain limsaa ja mehua koko mökkireissun. Hauskaa oli siitä huolimatta!

Luca piilottaa luuta mökin metsään.

Mökin grillipaikka.

Eilinen ilta tulikin istuttua notskin ääressä juteltua niitä näitä. Kyllä hermo lepäs siellä luonnon keskellä. Ei tullut turhaan kelattua tätä raskautta. 

Mökkiä piti hieman jo lämmittää, koska illat oli niin viileitä. Nukuttiin siis kaikki samassa saunamökissä, kun aitassa ei olisi kukaan pystynyt nukkumaan palelematta. Niissä kun ei lämmitys mahdollisuutta ole.

Tänään sitten aamupalojen ja -kahvien jälkeen ruvettiin laittamaan mökkiä siihen kuntoon missä se oli tullessakin. Sovittiin tuttava pariskunnan kanssa että seuraavan kerran mennään sitten heidän mökilleen viettämään viikonloppua, kunhan nyt vaan sattuisi jokaiselle samaan aikaan vapaa viikonloppu. Itselläni kun niitä tunnetusti on aika vähän. 

Meidän suuri sienestys saalis.

Mökiltä kaupunkiin palattuamme päätettiin sitten Juhan kanssa että olisi kiva lähteä sienestämään. 

Eli tuumasta toimeen - saappaat jalkaan ja ämpärit kouraan ja kohti metsikköä. Koko tämän kostean kauden jälkeen ajattelin että nyt niitä sieniä varmaan on ja reilustikkin, joten heitin Juhalle vitsillä että metsästä ei sitten lähdetä ennen kuin molemmilla on ämpärit täynnä sieniä. 

Saatiin kyllä hyvin nopeasti huomata että meillä oli mitä ilmeisemmin väärät "apaja-paikat", koska koko saalis mikä saatiin koostui minun löytämistäni muutamasta pikkuruisesta kantarellista. Eipä taideta meillä huomenna syödä kantarellikastiketta ja perunoita...

Mökin rauhaan

Aika tuntuu kuluvan jotenkin todella hitaasti, varsinkin kun oottaa kuin kuuta nousevaa että pääsis siihen varhaisultraan. Päätettiin sitten että lähdetään tänään minun mummoni mökille Juhan kanssa ja eräs tuttava pariskunta lähtee meidän kanssa sinne myös grillailemaan ja höpöttelemään.
Miullakin alkaa pikkuhiljaa lomapäivät loppumaan ja paluu arkeen koittaa taas. Hieman jännittää kaikki kuormapäivät, ettei niistä vaan koidu mitään haittaa mein pikku toukalle. Bodypump tunnitkin laitoin jäähylle sen takia etten varmasti osaa kuunnella kehoani niin hyvin että tietäisin mikä menee yli. Ja tiedän vaikkei noilla saattaisi olla osaa eikä arpaa jos kesken meneekin, mutta minulla on sellainen paha tapa että haluan aina kaikkeen jonkun syyn/selityksen. Joten varmasti rupeaisin syyttämään bodypump:ia tai kuormapäiviä tai jotain muuta mitä olen tehnyt raskaus aikana. Niin kävi viimeeksikin.

Tiedän että moni on varmasti onnellinen jos raskausaikana ei ole pahoinvointia tai oikein muitakaan oireita, mutta itse melkein toivoisin että olisi edes jotain kunnon oireita, koska sitten tietäisi ainakin että kaikki on kunnossa. Onhan miulla tällä hetkellä tissit aika kipeet, mutta onhan ne olleet kipeet myös menkkojen alkaessa. Eniten minua ehkä ihmetyttää se että minulla on aika reippaasti valkovuotoa, tai siis että koko ajan tuntuu että nyt ne menkat sitten alkaakin. Oon tarkastanut varmaan kymmeniä kertoja päivän aikana ettei ne ole alkaneet. Onneksi päästään sinne mökille niin ehkä ei tule ajateltua niin paljon koko hommaa. Pääsee rentoutumaan hyvässä seurassa.

"You can close your eyes to the things you don't want to see, but you can't close your heart to the things you don't want to feel"

-Johnny Depp-

Ensikäyntejä varaillessa

Eilen sain varmistuksen terveyskeskuksesta että raskaana sitä ollaan ja varasinkin sitten itselleni varhaisultra ajan, joka on maanantaina 8.9. Tuossa hetki sitten soitin neuvolaan ja sieltä kerrottiin että tällä hetkellä minulla on viikkoja 4+5, jolloinka laskettuaika olisi noin 30.4.2015. Saatiin myös ensimmäinen aika neuvolaan varatuksi 22.9.

Kauheasti jotenkin pelottaa se ultraan meneminen, koska viime kerralla ultraan mennessä sainkin kuulla että raskaus oli keskeytynyt. Inhottaa kun haluaisin kovasti vain nauttia nyt tästä vihdoin alkaneeesta raskaudesta, mutta se ei vaan ole niin helppoa! Olen jopa kerennyt miettimään että onko tuo varhaisultra liian varhain että näkyykö siellä silloin jo jotain? Silloinhan minulla olisi viikkoja 6+4. Huh huh! Pitää vissiin oikeasti koittaa rentoutua edes hiukan. Tiedän että voin oikeasti alkaa rentoutua vasta viikon 12 jälkeen.

Positiivinen!

Nyt se loppui sitten tältä tytöltä tupakointi! Tänä aamuna raskaustesti näytti positiivista! Raskaana 2-3 viikkoa. Nyt pitää vaan käydä terveyskeskuksessa varmistamassa asia, koska jotenkin pelottaa että kyse on siitä Pregnyl -piikistä. Vaikka ei sen kai pitäs vaikuttaa enää?

Samaan aikaan vaikka olen todella innoissani asiasta, niin samaan aikaan pelottaa että tämäkin raskaus menee kesken. Noh, onneksi tällä kertaa pääsen varhaisultraan! Se ehkä rauhottaa vähän sit mieltä.
Toivottavasti tämä pieni toukka kestää matkassa mukana aina sinne viikolle 40 asti. Pienet askeleet kerrallaan.
Kunhan nyt täyttys ensin niin sanottu riskiraja eli se 13 viikkoa. Sinnekkin on vielä pitkä aika!
Mutta nyt on mentävä hoitamaan asioita tämän asian tiimoilta.

Tulipa sekainen kirjoitus!

Malttamaton

Olin pikkaisen hätähousu. Tänään on siis kiertopäivä 32/32 ja malttamattomana halusin tehdä testin mutten viitsinyt tuhlata kalliita Clearbluen testejä vielä tässä vaiheessa joten päätin kokeilla sitä ovulaatiotestiä.
Nuo viivat alkoi ilmestymään melkein samantien kun olin laittanut testin vaakatasoon! Nyt pelkään että innostun hieman liikaakin. Mutta voisiko tämä olla että olenkin raskaana?

Ovulaatiotesti kp 32/32

Oon muutaman kerran aiemminkin kierron loppupuolella tehnyt ovulaatiotestin, mutta koskaan ei oo näin lopussa kyllä näyttänyt positiivista tulosta. Taidan odottaa huomiseen ja teen sitten sen virallisen raskaustestin. Yhtään ei meinais malttaa oottaa huomiseen, mutta oon sen verran taikauskonen tän koko raskaus hässäkän kanssa että kun kerkesin jo kaatamaan aamu pissan pois, niin tuntuu ettei se oo enää sitten toisesta pissasta niin luotettava. Naurettava ajatus ehkä, mutta oon tehnyt paljon naurettavampiakin asioita raskautumisen toivossa. JÄNNITTÄÄ!

Bodypump

Kuva: www.kuntoparkki.com

Eilisellä bodypump -tunnilla huomasin kuinka sitä onkaan oikeasti kehittynyt siitä mitä oli silloin kun menin ensimäisen kerran kyseiselle tunnille. Eilen iskin tankoon hieman normaalia enemmän painoa, koska edellisellä kerralla huomasin että jaksaisin ehkä hiukan enemmänkin.
Varsinkin itse huomaan kehitystä hauis- ja reisilihaksissa. Nyt vasta se kuntokärpänen oikein purikin! Elokuun alusta tähän päivään paino on pudonnut kaksi kiloa. Eihän se paljon sillein ole muuta suunta on sentään alaspäin! Nyt alkaa oikein odottamaan aina seuraavaa tuntia innoissaan!
Ajattelin tässä joku päivä ottaa mitat kropasta, jotta tietää onko senttejä lähtenyt esim. vyötäröltä.

Kuinka rakastankaan bodypump:ia!

Epäonnen päivä!

Tänään on kaikki mennyt enemmän tai vähemmän päin vittua! Ensin aamulla meinasin myöhästyä töistä, koska ajantaju jotenkin vain katosi kokonaan aamulla. Töissä kaikki meni aluksi hyvin, kunnes työpaikkalleni saapui kaupan entinen työntekijä. Tämä entinen työntekijä jäi pois töistä koska odotti vauvaa. Arvatkaapas tuliko se muija sen lapsen kanssa sinne työpaikalleni?! Joo no tuli. Eikä siinä, käyhän meillä kaupassa toki muitakin äitejä lapsineen ja raskaana olevia, mutta tämä muija päätti sitten purjehtia kaikkine lapsineen meidän työpaikan taukohuoneeseen juuri silloin kun minulla oli alkamassa kahvitauko. Olihan se pieni poika todella suloinen - pakko se on myöntää, mutta taas se katkeruus jotenkin vain nosti päätään. Päätinkin napata kahvikupin kouraani ja nauttia sen ulkona kera tupakan.

Kotiin tultuani olin aluksi ihan hyvällä tuulella, mutta sitä iloa ei pitkään kestänyt. Kävin tekemään ruokaa ja huomasin että jääkaapista vuotaa vettä. Siellä on kai se poistoveden suutin tukossa, jotenka se valutti vedet lattialle. Pyyhin vesiä pois jääkaapin edestä/alta ja kun olin nousemassa ylös niin tottakai meidän jääkaapin ovi oli sen verran mennyt kiinni että täräytin pääni siihen ja enkä mitenkään hiljaa. Väistäessäni sitten avoinaista jääkaapin ovea ja yrittäessäni uudelleen ylös löin sitten otsani leikkuulautaan joka oli auki koska Juha teki siinä itselleen leipää. Itkuksihan se show lopulta sitten muuttui. Kaiken huipuksi pekonit paloivat pannuun kiinni. PEKONIT - eihän ne vaan voi palaa pannuun kiinni kun ne on niin rasvasia!

Tää päivä on siis mennyt suhteellisen itkuherkissä tunnelmissa. Toivottavasti ilta olisi edes hiukan parempi!

Masentaa!

Nyt on sellainen olo että olen aivan varma että kyllä ne menkat taitaa alkaa lähi päivinä. Kiukuttaa jo valmiiksi. Äsken vessassa käydessäni tuli paperii hiukan veren sekaista limaa. Oon melkein varma etten pääse edes testailemaan tässä kuussa. Masentaa pelkkä ajatus siitä että TAAS kaikki pitää aloittaa alusta. Ihan kuin juoksis jossain oravanpyörässä! Sitten kun ei ole edes ketään kenen kanssa puhua näistä tuntemuksista. Oon miettinyt viime aikoina paljon sitä että jos ottaisin yhteyttä johonkin terapeuttiin tai muuhun vastaavaan, koska kyllähän tässä itsekkin jo alkaa tajuamaan että pää hajoo kokonaan kohta jos en pääse purkamaan kaikkia näitä ajatuksia mitkä päässä on pyörinyt kilpaa jo muutaman vuoden.
Toivoisin todella että edes Juha tajuaisi miltä miusta tuntuu, mutta ei. Ärsyttää sekin että jos koitan näistä miun mieltä painavista asioista puhua Juhalle, niin se loppuu hyvin lyhyeen, koska joko Juha vaihtaa puheenaihetta muutaman lauseen jälkeen tai alkaa vähättälemään miun ajatuksia - "turhaa sie tuollasta mietit" tai vastaa kaikkeen vaan hymähtämällä. Välillä tuntuu ettei sitä kiinnosta ollenkaan miltä miusta tuntuu tai yleensäkkään koko lapsi/lapsettomuus asia.

No pitää nyt seurata näitten mahdollisten menkkojen kehittymistä muutaman päivän ajan... ja koittaa vaan jaksaa tää loppu viikko töissä kaikkine ajatuksineen. Onneks ensviikolla alkaa viikon loma!

Viikko!

Se ois vielä tää viikko jaksettava jännäillä. Menkkojen pitäis alkaa ens viikon maanantaina. Tällä hetkellä on kyllä aivan sellainen tunne että en varmasti ole raskaana. Minkäänlaisia "oireita" en ole havainnut.
Töiden takia olen kyllä ollut väsynyt. Varsinkin viime perjantaina ja lauanataina olo oli kyllä kamalan väsynyt. Lauantaina pääsin töistä neljän aikaan ja sanoinkin Juhalle että pakko lähteä johonkin liikenteeseen, koska muuten nukahdan samantien. Noh, käytiin kaupassa ja tultiin sitten kotiin. Katoin kelloa viimosen kerran seitsemän aikaan illalla ja heräsin sitten miun "pieniltä päiväunilta" puolen kymmenen aikaan. Käytiin sitten vielä Juhan kanssa saunassa ja painelin takaisin nukkumaan.

Olen miettinyt että jos kerta menkat on yleensä myöhässä sen takia että ovulaatio on ollut myöhässä, niin jos ovulaatiota aikaistetaan niin aikaistuuko siis menkatkin? Toivottavasti joku tajusi mitä ajan takaa.

KP 23/32-33

Eilen illalla huomasin että minulla on normaalia enemmän valkovuotoa ja pientä kuplintaa/painon tunnetta on ollut vatsassa. Normaalisti kun en edes huomaa valkovuotoa ollenkaan, koska se on niin vähäistä tai pitäisikö sanoa olematonta. Tottakai heti iski päähäni ajatus että voisiko tämä olla merkki raskautumisesta? Ja samaan aikaan mietin että eihän minun ovis ole voinut myöhästyä näin paljon Pregnyl -piikin jälkeen? Onko semmoinen edes mahdollista? Eipä minulla kyllä ikinä ole näin myöhään kierrossa ollut ovista. Vielä pitäisi malttaa vajaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee testaamaan tai toteamaan että sieltähän me menkat taas löysivät tiensä perille. En halua testata etukäteen koska en ole varma kuinka kauan tuo Pregnyl voi vaikuttaa testiin positiivisesti ja sitten taas jos saisinkin negatiivisen niin se masentaisi jo ennenaikaisesti - ja sitä en halua! Monena aamuna olen ajatellut että jos tekisin ovulaatiotestin, koska tilasin joskus niitä liuskoja aikamoisen satsin (mammaksi.fi:stä) ja olen kuullut että myös ovulaatiotestillä voisi havaita raskauden. En sitten tiedä kuinka todenperäistä tietoa sekin on?

Ei kai tässä auta muuta kun odotella kaikessa rauhassa vaan...

Olemattomat oireet

Tämä on joka kuukausi sama hölmö vaiva! Alkaa tuntemaan olemattomia oireita, joista tietenkin ajattelee vain että näinköhän nyt olisi sitten raskaana? Voisiko tämä olla nyt sitä? Ja joka kuukausi olen saanut kaikista haihatuksistani huolimatta pudota korkealta ja kovaa. Se on jännä miten ihminen onnistuu tekemään itselleen vieläkin paskemman olon mitä muuten edes ehkä olisikaan.

Eilen illalla huomasin että minua etoi todella paljon. Olin melkein varma että oksennan kohta. Rintojakin ehkä hieman aristi (ihmekkös tuo jos puristelee ne itse kipeäksi) ja ylävatsaan keskelle pisti/vihloi sillein oudosti. Ja sieltä se sitten tuli - AJATUS! Koko loppu illan pystyin vain ajattelemaan että mitä jos sitä nyt sitten olisikin raskaana. Kerkesin TAAS kerran googlettamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat raskauden ensioireet ja oikein kovasti kun keskittyi niin niitä oireitahan tuntui melkein ilmestyvän kuin itsestään lähes koko lukemani listan verran! Koitan joka kerran jälkeen hokea itselleni että "taas sinä vain haihattelet ja kuvittelet kaikki oireet". Mutta se ei auta mitään!
Joskus kun on oikein päässyt vauhtiin kaikkien oireiden etsimisien kanssa, niin huomaa jo melkein miettivänsä keitähän ottaisimme kummeiksi lapsellemme, pitää ostaa lapselle tätä ja tuota, missähän on lähin päiväkoti, entä koulu, sitten kun lapsi pääsee ripille...? Ja sitten kun ne kuukautiset löytävät taas (niinkuin aina ennenkin) perille, niin voitte vaan kuvitella kuinka korkealta ja kovaa silloin pudotaan takaisin todellisuuteen!
Juha sanoo minulle aina että aiheutat vaan itsellesi kaiken tuon pahan olon ajattelemalla turhaan noita asioita - totta - mutta kun en osaa olla ajattelemattakaan. Jos vaan pystyisin niin unohtaisin kokonaan kaiken tälläisen vatvomisen, mutta kun se ei vaan hitto soikoon onnistu! Turhauttaa! Ja huomaan että aina nämä "oireet" alkaa noin viikko ovulaation jälkeen - miksiköhän - no siksi kun tiedän että noin viikon päästä ovulaatiosta pitäisi tapahtua kiinnittyminen. Ja sama rumba toistuu kuukausittain. Onko ihmekkään jos meinaa pää hajota!

Epätietoisuutta

Nyt on kulunut Pregnyl -pistoksesta jo kuusi päivää. Pieni mustelmahan siihen sitten tuli mutta onneksi hävisi aika nopeasti poiskin. Aika tuntuu nyt menevän jotenkin kuin siivillä. Johtunee varmaan töistä ja Bodupump:sta. Ei kerkeä ajattelemaan liikoja kun ei ole niin paljon ylimääräistä aikaa. Onneksi!

Meillä oli siis eilen se toinen bodypump -tunti. Nyt jo paljon rennommalla fiiliksellä tuli mentyä sinne kun tiesi mitä tuleman pitää. Viime kerran jäljiltähän minulla oli joka paikka kipeänä kolme-neljä päivää, mutta tänään ei tunnu läheskään niin pahalta. Ilmeisesti siis tää meikäläisenkin kroppa tottuu ja vahvistuu!
Nyt vaikka olen niin innoissani tuosta bodypump:sta, niin mieltäni kalvaa koko ajan yksi kysymys... Onko tästä haittaa vai hyötyä raskautumisen suhteen? Tottakai liikunta on hyvästä vaikka sitten olisikin raskaana, mutta liika liikuntahan voi olla haitaksi. Kuinka suuri rehkiminen on haitaksi? Ärsyttää jotenkin todella paljon kun ei ole selviä vastauksia mihinkään mikä mieltä askarruttaa. Juha aina sanoo minulle että turhaa sinä itseäsi tuollaisilla kysymyksillä piinaat, mutta onko kaikki kysymykseni oikeasti turhia? Jos vain pystyisin tyhjentämään nämä kaikki kysymykset pois pääni sisältä niin tekisin sen oitis!

Olisi niin kiva kuulla onko muitakin jotka painivat ties millaisten kysymysten kanssa hyvänsä vai olenko todellakin ainut?

Eilinen päivä yhtä jännitystä!

Nyt minulla sitten eilen oli se follikkeli ultra taas, eli siis kp 12. Sain kuulla että oikealla puolella oli tosi hyvän näköinen johtofollikkeli joka oli kooltaan 19 mm. Lääkäri kysyi että "mitä jos hieman avitetaan ovulaatiota ja annetaan sinulle irroituspiikki?" Aluksi luulin että se irroituspiikki annetaan siis sillä samalla käynti kerralla, mutta hetken päästä sain huomata että saankin pistämisvälineet mukaani kotiin ja apteekista haen sitten reseptin kera Pregnylin. Minäkö pistäisin itseäni? Ajatuskin kammottaa! Onneksi olimme kumminkin Juhan kanssa puhuneet jo mahdoollisesta pistämisestä kauan aikaa sitten, niin Juha oli jo etukäteen lupautunut pistämään minua tilanteen niin vaatiessa. Onneksi hoitaja kumminkin näytti ja neuvoi minulle mitä minun tulee tehdä (tai siis Juhan).

Eilen illalla sitten lueskeltiin Juhan kanssa sairaalalta saatua opastetta siitä kuinka Pregnyl -lääkettä pistetään ja kuinka ne aineet sekoitetaan. Oli helpotus minulle että Juha kesti koko ajan niin tyynen rauhallisena ja otti niin hyvin sen että joutuu pistämään minua, koska en itse kykenisi kumminkaan sitä piikkiä itseeni pistämään. Jäisin kumminkin vain jahkailemaan sen piikin kanssa.

Tänä aamuna sitten herättiin hyvissä ajoin (klo 6:45), jotta Juha kerkeää piikittelemään minua ennen kuin hänen pitää lähteä töihin. Kädet vapisten sekoittelin aineet keskenään ja vedin niitä aineita eri putkiloista ruuttaan.
Hieman jännitti antaa piikki Juhan käsiin, mutta Juha pisti todella hyvin. Heti pistoksen jälkeen tunsin itseni hölmöksi koska olin ajatellut sen sattuvan edes hiukan, mutta en tuntenut mitään! Eikä pistokohtaankaan ole ainekaan tähän mennessä tullut mitään mustelmaa tai muuta sellaista.

Palatakseni vielä eiliseen, niin minullahan oli eilen ensimmäistä kertaa se Bodypump tunti. Hirmuisen kivaa siellä oli vaikka jännittäähän aina tuollaiset uudet tilanteet. Sen voin suoraan sanoa että tunti oli myös suhteellisen rankka ja tehokas. Tänään on nimittäin tullut huomattua että ihan sellaisiin arkisiin askareisiin käytetään yllättävän paljon reisiä ja käsiä, kuten esimerkiksi hiusten kiinni laittaminen oli tänä aamuna lähes mahdotonta kun en pystynyt nostamaan käsiä korvalehtiä ylemmäs tai koiran ruokkiminen kun jouduin lähes pudottamaan koiralle kupin vyötäröni korkeudulta lattialle koska ei vaan pystynyt enää kyykkäämään yhtään! Lihakseksihan se vaan muuttuu mihin koskee! Seuraavan kerran tunti onkin sitten vasta sunnuntaina - mikä onkin näin alkuun ihan hyvä väli jotta kerkeää hiukan edes palautumaan näistä lihas kivuista.

Nyt taas voi hyvillä mielillä jatkaa jännittämistä mitä tuleman pitää!

Yksinäistä elämää!

Kiertoni alkoi kuten voi olettaa ja vielä ihan ajallaan, joten taas ollaan samassa lähtöpisteessä. Mietin kuukautisteni aikaan että kuinkakohan kauan jaksan tätä, koska kuukautiskipuni ovat aivan kamalat. Käytännössä katsoen en pysty elämään normaalia elämää niiden aikana ollenkaan. Ja ainut ystäväni silloin on Burana 600 mg -purkki. Olen miettinyt että onkohan minulla endometrioosi, koska silloin kun söin e-pillereitä niin kipuja ei ollu juuri laisinkaan. Noh, varasin eilen taas ajan follikkeli ultraan ja nyt popsin kierron 3-7 päivän ajan Clomifeneja. Alkaa olla usko aika loppunut noihin tabletteihin.

Olen huomannut tässä kuluneen viikon aikana että olen kovin yksinäinen. Paras (ja oikeastaan ainut) ystäväni muutti hiljattain reilun 600 km:n päähän, joten enää ei nähdä niin usein kuin ennen nähtiin. Onhan näitä kavereita tietysti muutama, mutta monella heistä tuntuu olevan lapsia ja jotenkin en vaan halua viettää heidän kanssaan aikaa koska aina jossain välissä puheeksi tulee kumminkin heidän omat lapsensa ja tunnen taas itseni niin epäonnistuneeksi ja katkeraksi. Ja sitten ne kaverit keillä ei ole vielä lapsia, niin joko yrittävät niitä tai ovat aina töissä silloin kun itse olen vapaalla.
Olen miettinyt todella paljon aikaa kun olin vielä yläkoulu ikäinen. Silloin tuntui että kavereita oli vaikka muille jakaa. Mitä kaikille heille on tapahtunut? Elämä on kai vaan vienyt niin eri suuntiin. Siitä pääseekin sitten taas aasin siltaa seuraavaan aatokseen - kuinka kaikki ihmiset menevät elämässä eteen päin. Toiset löytävät elämänkumppanin, aloittavat opiskelut, muuttavat toiselle paikkakunnalle, menevät kihloihin tai naimisiin ja hankkivat lapsia. Itse huomaan edelleen seisovani samassa pisteessä kuin yläkoulun aikoihin. Ainoana erona tietysti se että nyt käyn koulun sijaan töissä kaupan kassalla. Elämäni siis junnaa paikallaan! Vai kuvittelenko vain?

Nyt sitten päätin aloittaa uuden harrastuksen erään kaverini kanssa, jos vaikka sattuisi samalla tutustumaan uusiin ihmisiin ja saisi elämään muutakin sisältöä kuin työ ja lapsen epätoivoinen yrittäminen. Mennään siis yhdessä nyt elokuun alussa ryhmäliikunta tunneille mm. bodypump:iin ja vatsapeppu jumppaan. Kävin eilen jo lataamassa kortin elokuun loppuun asti. Samalla siinä sivussa kun saan uutta sisältöä elämääni niin on mahdollisuus pistää tätä runkoa parempaan jamaan ensi kesää varten. Ostettiin myös hiljattain Juhan kanssa uudet polkupyörät meille, niin jos vaikka innoistuisi ihan oikeasti urheilemaan edes hiukan.
Olen lukenut paljon ihmisten blogeja, joissa heillä on tavoitteenaan laihtua ja monen kohdalla olen huomannut lauseen "laihduttamisesta kannattaa tehdä julkista, koska sitten ei kehtaa perua lupaamiaan tavotteita..". Tämä blogi olkoon näin alkuun minun julkisuuteni, joten toivotaan että kiloja on jo elokuun loppuun mennessä karissut muutamia.

Taustoja!

Olen siis 24-vuotias nainen, joka haluaa purkaa omia ajatuksiaan sanoiksi edes sen verran kuin on mahdollista. Päällisin puolin käsittelen varmasti eniten asiaa joka on tällä hetkellä elämässäni päällimmäisenä - lapsettomuus ja siinä sivussa varmaan muutakin elämääni liittyvää. Tällä hetkellä asumme yhdessä avomieheni Juhan (36) kanssa ja meillä on kissa ja koira viihdyttämässä arjen harmaita päiviä.


Kaikki tämä on saanut kuitenkin alkunsa 05/2011 jolloin olimme tuon aikasen poikaystäväni kanssa päättäneet että jättäisimme ehkäisyn pois ja lapsi tulisi kun sen aika olisi. Puolitoista vuotta yritettiin kera erilaisten lääkkeiden, mutta tuloksetta. Lääkäri käyntejä oli joka viikko. Milloin otettiin verta ja milloin tutkittiin jotain muuta asiaa. Loppujen lopuksi minulle todettiin kuitenkin PCO (Polycystic Ovarian Syndrome), joka tietysti hankaloitti entisestään. Itse aloin tuolloin olemaan vain varjo siitä mitä normaalisti olen ja ajatukseni olivat lähinnä vain raskautumisessa. Olin vaipunut kaikessa tiimellyksessä jo niin alas että ennen kuin tajusimmekaan poikaystäväni kanssa niin olimme jo sopimassa erosta, koska minulla ei enää pää kestänyt moista pyöritystä. Toive lapsesta ei kumminkaan kadonnut missään vaiheessa mihinkään.

Vuoden verran siinä päätäni selvitellessä elämääni tuli rytinällä uusi ihastuminen (Juha), joka sai taas elämääni muutakin sisältöä kuin lapsen hankkiminen. Jonkin aikaa pyörittyämme yhdessä tulikin sitten jo puheeksi yhteen muuttaminen ja seurustelu muutenkin ja pistimmekin hynttyyt suhteellisen nopeasti yhteen Juhan kanssa.

Tällä hetkellä olemme Juhan kanssa seurustelleet noin puolitoista vuotta. Juhalla ja minulla on takana yksi raskaus joka kumminkin päättyi jo alkuvaiheessa (7+2) keskeytyneeseen keskenmenoon. Kamalinta se oli tietenkin kuulla ultrassa, johon olimme menneet asenteella että "tänään kuulemme ensimmäisen kerran pienen sydänäänet ja saamme ultra kuvan näytettäväksi muille". Sen jälkeen ultraava lääkäri antoi minulle tyhjennys pillerit ja passitti kotiin surun murtamana. Olo oli kuin minua olisi huijattu. En vaan voinut käsittää miten näin voi käydä. Olin kyllä tietoinen keskenmenosta, mutta olin aina luullut että silloin kaikki vaan tulee verenä ulos eikä jää minun sisälleni pyörimään. Loppujen lopuksi jouduin vielä kamalien mahakipujen takia sairaalaan kaavintaan ja sain kohtu- ja virtsatie tulehduksen samaan syssyyn. Sitten syötiinkin lääkkeitä enemmän ja vähemmän. Samalla selvisi että minulle PCO:n diagnosoinut lääkäri oli tehnyt hoitovirheen ja samalla vaihdoin sitten toiseen sairaalaan seuraavia hoitoja varten.

Nyt tuosta keskenmenosta on mennyt aikaa jo viisi kuukautta ja olemme jatkaneet lapsen yrittämistä. Juhalle on nyt suoritettu sperma analyysi (kaiken varalta) ja kaikki sillä saralla oli paremmin kuin hyvin. Jälkitarkastuksen jälkeen lääkäri määräsi minulle Clomifen lääkkeet ja siihen rinnalle kerran kuukaudessa follikkeli ultrauksen + ajotetun yhdynnän (eli ovulaatiotikkujen avulla etsitään mahdollinen ovulaatio). Nyt kaksi kertaa olen käynyt follikkeli ultrassa ja molemmilla kerroilla olen bongannut itseltäni ovulaation Clearblue:n tikkujen avulla. Nyt ei auta muuta kuin odottaa. Mahdollisten kuukautisien pitäisi alkaa huomenna, joten jää nähtäväksi soitanko ensi viikolla sairaalaan follikkeli ultran vai varhaisultran takia.

Siinä kaikki päällisin puolin näin aluksi.