Puolessa välissä ensimmäistä kolmannesta ja vielä toinen mokoma jälellä tätä kamalaa pelkotilaa. Kauheesti toivon että ne kuusi viikkoa menisi todella nopeasti, että saisi edes jotain hieman varmempaa. Vaikka eihän se välttämättä silloinkaan ole vielä täysin varmaa että lapsi syntyy terveenä ja ennen kaikkea elossa.
Toivottavasti se maanantainen varhaisultra saa pikkusen mielen rauhoittumaan. Vaikka maanantaihin on vain neljä päivää niin sekin tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Se että viimeeksi ultrassa meille on todettu keskeytynyt keskenmeno ei yhtään ainekaan helpota tätä pelkotilaa jo sinne menemisen tähden. Niin paljon kun tätä lasta on toivottu ja odotettu. Nyt on kulunut kolme vuotta ja neljä kuukautta kun olen jättänyt pillerit pois. Se on pitkä aika se - ainakin minulle.
Eilen illalla nukkumaan mennessä nännit oli todella kipeät/arat. Joka on minusta ihana asia, koska silloin tuntuu kuin olisi joku lupaus siitä että kaikki on tällä hetkellä ainakin kunnossa. Mutta tänä aamuna ei rinnat tuntuneet yhtään kipeiltä ja paniikki alkoi jo nousta. Ravasin jo vessassakin moneen kertaan tarkistamassa ettei vain mitään vuotoa ole tullut, Muutama tunti tuon jälkeen tuntui nännit taas aroilta ja pystyin hetkeksi edes rentoutumaan.
Miksei koulussa opeteta että nainen pelkää kaikkea raskausaikana?!
Tällä hetkellä olen kertonut tästä raskaudesta vain muutamalle sukulaiselleni ja parille kaverille. Ja siihen se saakin jäädä seuraavaksi kuudeksi viikoksi. Ehkä jopa seitsemäksi. Olen sen tyypin ihminen että minun pitää saada puhua tästä kaikesta jollekkin toiselle. Vaikka toinen ei osaisi sanoa juuta eikä jaata asian eteen. Ja toki tämä kirjoittaminen auttaa edes vähän kun saa asiansa sanalliseen muotoon edes jotenkin. Terapiaksihan ne ammatti ihmiset kai tätäkin kutsuvat. Päivä kerrallaan se on vain elettävä ja opittava käsittelemään kaikenlaisia pelkotiloja mitä tämä raskaus saakaan minussa aikaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti